Pienten unelmien toteutumista

Kun Milla yli 10 vuotta sitten tuli lapsuudenkotiini, se söi ruokansa luonnollisesti lattialla. Missä muuallakaan lemmikin ruokakuppeja tulisi säilyttää?

Sitten meille tuli Aku. Ahmatti-Aku. Ei koiranpennulta oikein voi vaatiakaan, ettei lattialle jätetyistä kupeista saa syödä kissanruokaa pois, vaikka muuten lattialla oleva ruoka on sille tarkoitettua. Millan ruokahetket siirtyivät siis "väliaikaisesti" tiskipöydälle.

Tämä väliaikaisuus ei kestänyt kuin yhdeksän vuotta. Jakaessani tiskipöydät ja keittiön tasot ensin sotkuisesti syövän kissan, ja myöhemmin sotkuisesti syövien kissojen kanssa, unelmoin entistä palavammin siitä omakotitalosta. Tai ehkä tarkemminkin kodinhoitohuoneesta, jonne ajattelin aina siirtäväni kissat syömään portin taakse. Ne voisivat kulkea vapaasti syömään lattialta kuten lähes kaikki muut kissat, kun koirat eivät tyhjentäisikään niiden kuppeja imurimaisella teholla.

Nykyisessä asunnossa on kuitenkin niin vähän tasoja keittiössä, ettei kissojen kuppeja laitettu sinne tarjolle missään vaiheessa. Luonnollisesti kissat kuitenkin hyppäsivät aina keittiön tasoille odottamaan ruokaa vanhasta tottumuksesta, vaikka ruoka tarjoiltiin toisen makuuhuoneen kirjoituspöydältä - väliaikaisesti. Onneksi tämä järjestely kuitenkin jäi ihan rehellisesti väliaikaiseksi, sillä tympäännyin nopeasti jynssäämään kissanruoan kuivuneita jämiä kirjoituspöydältä, jota toivoin ihan johonkin muuhun käyttöön.

Hakusessa oli keittiöön apu- tai sivupöytä, jonka päällä kissat voisivat syödä ja jonka alle saisi säilöön eläinten sapuskat. Mikään vastaantuleva ei kuitenkaan vaikuttanut sopivalta: liian vähän tilaa kissoilla syödä pöydän leveyden tai pituuden takia (tai parhaimmillaan molempien takia), liian matala (Aku ja poitsu repisivät yhteistuumin kissojen kupit alas), säilytystilana pelkkä hylly (poitsu repisi hyllyn jatkuvasti tyhjäksi) tai yksinkertaisesti liian kallis. Turhautuminen alkoi jo iskeä, kunnes JYSKin mainos kolahti postiluukusta ja siellä oli tarjouksessa lipasto. Lipasto. Mutta miksi ei? Se oli tarpeeksi pitkä, leveä ja korkea, säilytysongelma oli ratkaistu kolmella laatikolla (joista kaksi on tosi tilavia!) ja hintakin oli kohdillaan. Sen lisäksi se on ihan katseenkestäväkin lisä keittiöön ja ratkaisi säilytysongelmat myös kattiloiden osalta. Eihän tämä ihan kodinhoitohuone ole, mutta pikkuhiljaa!

Todellisuudessa tällä hetkellä eletään kuitenkin Millan painajaista, eli syömään ei pääse ihan koska vain haluaa. Ruokakupit laitetaan tarjolle muutaman kerran päivässä, koska Misun ruokailua täytyy nyt tarkkailla. Se joutui virtsakiteiden takia tarkalle ruokavaliolle kahdeksi kuukaudeksi, eikä sille saa antaa mitään muuta tänä aikana. Palataan tähän kuitenkin tarkemmin jossain toisessa postauksessa, kunhan meillä on enemmän kokemusta tilanteesta ja Misun uudesta ruuasta.

Ketterästi liikkuu tällainen 13-vuotias amatsonikin, vaikka hetken ensin epäilin kissojen kiinnostusta ja ehkä jopa uskallustakin hypätä lipaston päälle. Vaikka lipasto on "vain" keittiötasojen korkeudella, joille kissat silloin tällöin edelleen hyppäävät, on se silti kapeampi ja oudompi paikka hypätä. Välillä kissat edelleen arpovat, mistä kohti hyppäävät ja tohtiiko siitä varmasti, mutta nälkäiseksi ne eivät ole jääneet. Tarvittaessa laitetaan lipaston viereen keittiöjakkara, niin pääsevät mummo ja arkajalka varmasti herkuttelemaan!

Syksyisiä herkkuja

Syksy on saapunut ja sen myötä myös hirvenmetsästyskausi alkoi. Meidän taloudessa kukaan ei käy metsällä, mutta onneksi isäni kautta saamme (mahdollisesti) lihoja ja muita yllätyksiä, mikäli heillä on tarpeeksi metsästysonnea. Viikonloppuna pojat saivatkin herkkuja, kun pakastinlokero täyttyi paloittelusta jääneistä jämälihoista ja jopa pieni pussi luita löytyi repusta! Sekä koirat että kissat ovat saaneet jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän hirvenlihaa ja jokainen myös osaa kerjätä sitä, mutta luut olivat uudempi asia. Meillä syödään luita muutenkin melko kehnonlaisesti, sillä pääasiassa kaapista löytyy erilaisia puruluita eikä niinkään oikeita luita - jokusta poikkeusta lukuunottamatta.

Ja se muuten näkyy, etteivät Aku ja Rokki ole tottuneet kunnon luihin pennusta asti eikä niillä herkutella usein, sillä kumpikaan ei oikein osaa syödä niitä! Aku on niin ahne, ettei se malta pureskella oikein mitään, vaan hotkaisee nappulat, lihat ja muut herkkupalat mahdollisimman nopeasti, että saisi pian lisää. Ikävä kyllä se ei ole kahdeksankaan vuoden aikana oppinut, ettei siitä ole mitään hyötyä. Rokki sen sijaan on aivan toisesta ääripäästä: se maistelee, pureskelee ja jopa pohtii kauemmin, että kannattaako jotain syödä ja jos kannattaa, niin miten. Näistä syistä luita täytyy oikeastaan pidellä kummallekin, ettei Aku hätäpäissään hotkaise luuta ja jotta Rokki pureskelisi luutaan kauemmin eikä jättäisi sitä saman tien kylpyhuoneen lattialle lojumaan (jotta Aku voisi sen sitten imaista kurkkuunsa tehokkaan imurin tavoin...).

"Miten niin mää söin jo omani?"

Hieman jännityksellä seurasimme mitä poikien mahat tykkäävät näistä herkuista, että uskaltaako niitä tarjota lisääkin. Kummallekin olisi kyllä maistunut vielä santsikierroskin, kunhan vain joku jaksaisi pitää kuolaisista luista kärsivällisesti kiinni! Ehkä seuraavalle koiralle opetetaan luiden kaluaminen nuoremmalla iällä :D

Vääntöä synkkyydestä ja ruoasta

Viime viikkojen jatkuva synkkyys on vienyt veronsa ja blogikin on ollut vähemmällä huomiolla. Yritin jopa pari päivää sitten etsiä joitain kuvia ja keksiä niiden pohjalta kirjoitettavaa, mutta viime postauksen kuvat Akusta uusi toppapuku päällään ovat viimeisimpiä kuvia kameralla. Ilmeisesti synkkyys on pitänyt huolen myös siitä, ettei kunnon kuviakaan ole jaksanut räpsiä, kun taas kännykkään on jäänyt joitakin (laadultaan arveluttavia) kuvia.

Kun lapsena kinusin vanhemmiltani lupaa omaan koiraan, jouduin kerran todistamaan sitoutumiseni käymällä ulkona kolmesti päivässä, oli sää mikä tahansa. Mukisematta seisoin vesisateessakin pihalla ja haaveilin omasta koirasta. Ikävä kyllä sopimus ei ollut ihan realistinen: ulkona käymisen ohella minun olisi pitänyt uittaa vaatteita kuralätäköissä, pyyhkiä niillä hieman lattiaa ja ehkä jopa huonekaluja ja varsinkin kuravaatteiden hieman kuivuttua ravistella niistä hiekkaa ympäri asuntoa ja kulkea imuri kädessä aamusta iltaan.

Uskomatonta, miten paljon hiekkaa jopa kaksi karvatonta koiraa voi kantaa sisälle. Puhumattakaan siitä, että pukuja joutuu pesemään lähes jatkuvasti.

Akun Hurtan fleecepuku on kestänyt kovalla käytöllä liki seitsemän vuotta, kun taas Rokin halvempi versio kesti ehkä seitsemän kuukautta, joista puolet se oli kesän takia kaapissa. Fleecetarra irtosi ensin hieman puvusta, kunnes se aamulenkin aikana alkoi purkautua kunnolla ja ehdin jo luulla, että koko vaate putoaa koiran päältä. Onneksi ehdimme kotiin ennen kuin niin kävi - ja onneksi perheeseen kuuluu käsityötaitoisia ihmisiä, emäntä kun ei ole sellaista taitoa ikinä pahemmin hallinnut.

Tilasin myös Rokille samanlaisen puvun, jota Aku esittelee edellisessä postauksessa. Rokin puku vain on kokoa pienempi, sininen ja etuosasta pojalle liian ahdas. Se ei pysty liikkumaan puku päällään kunnolla, mutta onneksi joululomalla sekin toivottavasti saadaan korjattua käyttökuntoon. Eipä näillä säillä ole edes ollut käyttöä toppapuvulle, sillä lämpötila on käynyt pakkasen puolella pari kertaa ja vielä niilläkin asteilla tarkenee fleecepuvuilla.

Rokkihan kärsi hiivasta korvissa ja kuonossa kesällä, ja eläinlääkäri epäili yhdeksi syyksi ruokamerkin vaihtamista. Eläinlääkärin suostumuksella halusin kuitenkin vielä kokeilla Purenaturalia, sillä se oli maistunut Rokillekin hyvin eikä takeita sen sopimattomuudesta ollut. Pari kuukautta pojat ehtivät herkutella sillä, ennen kuin Rokin toinen korva alkoi taas punoittaa ja kutista, joten ruokamerkin vaihdosta tuli jälleen oleellista.

Nyt kokeillaan sitten Orijenin sopivuutta. Ainakin alku näyttää lupaavalta sen suhteen, että ruoka maistuu. Toivottavasti Rokin kutina hillittää ja tästä saataisiin meille pysyvämpi ruokamerkki. Akulla ei ole ollut ongelmia minkään ruoan kanssa, vaan sille on tuntunut sopivan jokainen kokeilemamme merkki. Nappuloiden ohella pojat edelleen saavat silloin tällöin myös raakaa lihaa ja toisinaan kotiruokaa. Itseasiassa Orijenin ruokasäkin hinnalla sai myös Mushin ruokaa kylkiäisiksi.

Pikkuhiljaa olisi tosiaan kiva saada kunnolla lunta eikä katsella kerta toisensa perään, miten vesisade sulattaa pari päivää maassa olleen lumen jälleen... :)

Tytöt, syömään!

Remontin myötä meidän keittiö uudistui aikalailla kokonaan, jolloin kissojen ruokapaikkakin vaihtui. Meillä kissat siis syövät keittiön tasolla, joskin mahdollisuuksien mukaan kaukana hellasta ja ylipäänsäkin niin, ettei kissankarvoja löytyisi sitten meidänkin ruoasta... Vaikka eihän niiltä voi aina välttyä, kun kissoja kerran löytyy. Ennen Akun tuloa Milla söi normaalisti lattialla, mutta ahneen harjispennun myötä ruokakipot nostettiin tiskipöydän nurkkaan. Yritimme kyllä aluksi opettaa Akulle, ettei niihin kissanruokiin saa koskea, mutta parin murokulhollisen jälkeen luovutimme ja siirryimme varmempaan ratkaisuun. Edellisessä asunnossani Milla söikin sitten keittiönpöydältä, koska yksiössä ei juuri ollut tasoja kupeille ja toisaalta keittiönpöytää ei sen varsinaisessa tarkoituksessa käytettykään. Nykyisin kissoilla ei ole pöydälle enää asiaa, joku roti sentään ;)

Ruokapaikan muutos ihmetytti kissoja aluksi ja ensimmäisinä kertoina Misu juoksikin noiden rojujen taakse odottamaan ruokaansa. Toiveissa olisi, että sitten kun asumme omakotitalossa ja tilaa on enemmän, ei kissojenkaan ruokakuppeja tarvitsisi pitää keittiössä tasoilla, vaan ne saisi jonnekin ihan oikeasti lattialle. Ja sekä kissojen että koirien kuppien alle täytyisi ostaa alustat, sillä etenkin porukan nuorimmaiset tuntuvat olevan kovia sotkemaan ruoalla.

Ruoka on parasta kaverin kanssa syötynä... ;)

Ja kuten kuvista näkee, Millan ruokakuppeina on toiminut jo monta vuotta Oltermannin muoviset juustokannet. Kulkevat kätevästi reissuissa mukana ja helppo pitää puhtaana!

Rokki 2v! & Asiaa siitä ruoasta

Rokki sisaruksineen täyttää tänään, 10.9.2013, kokonaiset kaksi vuotta! Pieni kiusanhenki on muka joulukuussa pyörinyt meidän jaloissa jo kaksi vuotta, en usko. Onnea silti!

Ja kuten asiaan kuuluu, on miekkosella tietenkin ikänsä takia komea naamakarvoitus... Itseasiassa koko kropassa, tuohon rintaan vain ei jostain syystä kasva kunnolla karvaa. Tällä viikolla pitäisi terästää trimmeri ja siistiä kummatkin koirat.

Miten niin meillä naiset määrää... :D

Päivä on sujunut erittäin rauhallisissa merkeissä. Synttärisankaria juhlistettiin kuitenkin oikein juhla-aterialla, kun emäntä kävi hakemassa ilmaisen MUSH B.A.R.F Vaisto -aterian Tassulan Puodista. Samalla mukaan tarttui pari lihapötköä pakkaseenkin.

Aku on näistä kahdesta ollut aina se persompi ruoalle. Sitä on ollut helppo kouluttaa ruoan avulla ja kokkailujen aikana se pyörii tarkkana jaloissa odottamassa, jos jotain sattuisi vahingossa putoamaan lattialle asti. Rokki sen sijaan on eri maata: sen kärsivällisyys ei aina tahdo riittää edes ruokakupin tyhjentämiseen. Välillä täytyy käydä juoksemassa kämppä ympäri, ennen kuin kupin tyhjennystä voidaan taas jatkaa. Sen lisäksi toisinaan raaka lihakin on Rokilla tökkinyt, kun taas Aku olisi valmis syömään niin paljon, että maha ratkeaisi.

Yllätyinkin lopputuloksesta. Annoin pojille parin Vaisto-lihapullan lisäksi hieman muroja ja edellisessä kirjoituksessa kerrottua "Bellan lempiruokaa" (joka muuten maistui pojille erityisen hyvin ja mahatkin pysyivät kunnossa, vaikkei se ruoka tosiaan niin hyvin sulanutkaan, kuin olisimme toivoneet...), jotta kupit varmasti tyhjenisivät. Aku on yleensä ollut nopeampi syömään, mutta tällä kertaa Rokki oli nuollut kuppinsa puhtaaksi ennen Akua. Se yleensä jättää sekä kuppiin että kupin ympäristöön ruokaa sinne tänne, mutta nyt penikka olisi tahtonut lisää! Aku sen sijaan söi kiltisti kaiken muun, mutta Vaistot jäivät kuppiin. Minun oli pakko paloitella palleroita enemmän ja tarjota kuppia Akulle uudestaan, mutta se ei edelleenkään edes maistanut niitä. No, kokeillaan vielä huomenna aamuruoalla ja jos ei vain maistu, niin kyllä Rokki tuon pussin syö tyhjäksi eikä Akunkaan tarvitse nälkää nähdä.

Mikäli joku kiinnostui kokeilemaan, niin MUSH:lla on edelleen käynnissä tämä kampanja, jossa saa ilmaisen aterian (klik!)

Mitä sitä koiralle syöttäisi?

Meillä pojat - ja tytöt - ovat aina syöneet teollista ruokaa. Niin koirille kuin kissoillekin syötetään kuivaruoan lisukkeena erilaisista koiranmakkaroista tölkkiruokiin ja kissojen märkäruokapusseihin. Tylsää? Minusta on alkanut tuntua siltä. Mutta liiankin helppoa ja vaivatonta.

Teollisen ruoan lisäksi kuppiin on kuitenkin eksynyt koirille silloin tällöin ruoantähteitä, ja kaikille neljälle raakaa lihaa jos sitä vain on ollut tarjota. Pojat ovat myös toisinaan saaneet raakoja hirvenluita, mutta ne ovat olleet jo aika harvinaista herkkua. Olen jo kauan aikaa miettinyt, että olisi mukavaa tarjota jotain vaihtelua ja terveellisempää ruokaa kuppeihin. Tänään kuitenkin kohtasin ongelman: mitä?

Mainitsin joskus blogissakin Kokkaa koiralle -kirjasta, joka tarttui kirjakaupasta mukaan. Tänään päätin kokeilla yhtä sen resepteistä, jotta saisin osan laitettua tuonne uuteen pakastimeenkin. Kyseinen resepti on nimeltään Bellan lempiruoka, ja se näyttää tältä:

2 sipulia
4 porkkanaa
2 rkl voita
200 g naudanjauhelihaa
2 rkl tomaattipyreetä
5 dl suolatonta kasvislientä
150 g tölkkimaissia

Kuori sipulit ja porkkanat ja kuutioi ne pieneksi. Kuumenna voi ja kuullota siinä sipulit. Lisää joukkoon jauheliha ja paista. Sekoita joukkoon tomaattipyree, porkkanakuutiot ja kasvisliemi. Hauduta 20 minuuttia. Sekoita mukaan maissi, kiehauta ja nosta tulelta. Anna jäähtyä ja syötä annoksittain.

Yhtäkkiä en ollutkaan lainkaan varma siitä, uskallanko antaa tällaista koirilleni. Olen aikoinaan oppinut, ettei koiralle saa antaa sipulia, enkä ole valmis pyörtämään mielipidettäni yhden kirjan takia. Tämän huomion takia tulin kriittisemmäksi kirjaa kohtaan ja epävarmaksi siitä, miten tomaattipyree ja tölkkimaissi sitten toimivat? Uskallanko antaa niitäkään?

Hellalla nyt hautuu kuitenkin tällainen sapuska, vaikka sipulit jätin suosiolla pois. Ajattelin kuitenkin kokeilla ruokaa pari kertaa pienenä annoksena ja katsoa, mitä pojat ja niiden mahat ajatuksesta pitävät. Tämän epävarmuuden takia tuli kuitenkin into tutkia koirien ruoka-asioita tarkemmin. Täytynee siis käydä tyhjentämässä joko kirjasto tai kirjakauppa (tai molemmat) ja käydä nykimässä eläinkaupan myyjää hihasta udellen, mitä sinne kuppiin voi varmuudella laittaa.

"Ruokaa eikä mittään turhia jorinoita!"