Missä on se karvaton koira?

Puretaanpa meidän kuulumisia kännykkäräpsyjen avulla, vaikka mitään erikoista ei tänä aikana olekaan tapahtunut. Hyvin pitkälti olemme viettäneet tavallista, rauhallista ja mukavaa arkeamme :)

Pojat ovat siis kohdanneet trimmerin joskus viime vuoden syksyllä, sillä talvella syytä nakuiluun ei ole ollut. Olenkin havahtunut monta kertaa siihen, että kahden karvattoman koiran sijaan minulla on nyt partainen, karvaton koira ja... pieni mörrimöykky? Rokista on tullut todella karvainen ja se näyttää ottaneen permanentin selkämme takana, mikä tässä tapauksessa saa koiran näyttämään melkoiselta rentulta. Ja tuo turpa! Rokin kuono tulee varmaan kapenemaan puolella, kunhan tohdin taas trimmata pojat edustuskuntoon ihan vain omaksikin iloksi. Toivottavasti maaliskuussa uskaltaisi sen jo toteuttaa, ellei pakkasten manata palaavan silloin. Me kyllä toivomme alkavan kevään jatkuvan yhtä leutona.

Millalla on erilainen suhtautuminen kevääseen ja edessä häämöttävään kesään kuin useimmilla muilla rouvilla, sillä tiukkojen dieettien ja kuntokuurien sijaan se on päättänyt alkaa syödä. Enemmän kuin aikaisemmin. Se maanittelee, vaanii ja kiukuttelee, kun ruokakuppiin ei ilmesty ruokaa yhtään aikaisempaa useammin ja laatukin pyörii niissä samoissa eläinruoissa eikä sisäfileissä. Voisiko joku jo soittaa eläinsuojeluun?

Misun kanssa olemme sen sijaan löytäneet kadotetun yhteyden jälleen! Meillä on ollut hetkemme, mutta ne ovat sijoittuneet pääasiassa meidän kaksijalkaisten seurustelun alkuvaiheille, kun emme asuneet vielä yhdessä. Misu oli silloinkin välillä kova tyttö kehräämään ja nukkui saman peiton alla, mutta lähinnä se osoitti hellyyttä isäntäänsä eikä suinkaan minua kohtaan. Yhteenmuuton jälkeen Misu vetäytyi enemmän erilleen muista, sillä esimerkiksi samaan sänkyyn kaikkien muiden kanssa se ei halua. Koko tämänkin ajan se silti oli leikkisä ja utelias, joskaan ei minun kanssani mikään sylikissa. Siihen verrattuna muutos on ollut huikea leikkauksen jälkeen! Misu on paljon rennompi. Se tahtoo läheisyyttä ja rapsuttelua aiempaa enemmän ja tulee sitä rohkeasti pyytämään. Se on aiempaa leikkisämpi ja uskaltaa jopa illalla tulla sänkyyn viereeni makoilemaan, ennen kuin koirat taas valtaavat jalkopään. Misu on utelias, poriseva papupata, joka saattaa huonoillakin hetkillä vain loikata syliin purisemaan ja kehräämään autuas ilme naamallaan.

Leutojen ilmojen ansiosta tytöt ovat päässeet nuuskuttelemaan ulkoilmaa parvekkeella, vaikka vielä siellä onkin liian kylmä nokosille. Pääasiassa Misulla on kovempi hinku ulos ja se toisinaan istuu parvekkeen oven edessä odottamassa, että joku tajuaisi avata oven. Milla käy kiertämässä parvekkeen ympäri jos päiväuniltaan viitsii, mutta Misu sen sijaan haistelee nurkat, painii kiipeilytelineen kanssa ja sukeltelee tavaroiden ja seinien välissä kuin pieni sukkula. Sekin kuitenkin asettuu mieluusti kylpyhuoneeseen nukkumaan lattialämmityksen ansiosta heti pienen seikkailun jälkeen.

Kun koira tietää paikkansa...

Tammikuun tiivistys

Niin se vain tammikuukin pyrähti ohi ennen kuin sitä edes ehti huomaamaan! Tiivistetään vuoden 2015 ensimmäisen kuukauden tärkeimmät jutut tähän kirjoitukseen, etteivät jutut jää enää tämän enempää roikkumaan.

Ensinnäkin uusi vuosi meni meillä jo totuttuun tapaan rauhallisissa merkeissä. Alkuillan yksittäiset pamaukset aiheuttivat pojissa jonkun verran puhinaa ja ihmettelyä, mutta kun paukekin pääsi kunnolla vauhtiin, kukaan eläimistä ei enää kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota. Keskiyön aikaan, kun emäntä vetäytyi nukkumaan, nukkuivat koirat ja Milla yhtä rauhallisesti sängyssä, vaikka viereisen ikkunan takana kuuluikin jatkuva pauke. Mitäs me unikeot!

Alkujaan olimme suunnitelleet lähtevämme Sodankylään sukuloimaan jo joulun välipäiviksi ja uudeksi vuodeksi, mutta ikävä kyllä lomat eivät passanneet suunnitelmiimme. Reissu siirtyi parilla viikolla, mutta pääsimme lopulta koirien kanssa muutamaksi päiväksi matkalle. Junissa ja linja-autoissa pojat olivat jälleen kunnolla eikä mitään välikohtauksia sattunut. Takaisin tullessa linja-auton kuljettaja kysyikin laukkua antaessaan, että mites koirat pärjäsivät parin tunnin matkan. Ne pärjäsivät vanhojen konkareiden tavoin, sillä kumpikin asettui nukkumaan heti Sodankylästä lähtiessämme ja heräsi vasta Rovaniemen juna-asemalla.

Itse kyläilyt sujuivat samaan tapaan kuin aikaisemmin. Aku ja Rokki eivät vieläkään ole Lunan ja Maikin kavereita, vaikka saman katon alle kaikki mahtuvatkin. Rokin täytyi joskus enemmän ja joskus vähemmän haukkua ihmisiä heidät tavatessaan, mutta sekin rauhoittui ajan kanssa. Aku taas rakasti sitä ihmistä, jolla oli ruokaa kädessään, ja viettikin paljon aikaa keittiöissä maistiaisten tai lattialle putoavien herkkupalojen (oli kyseessä sitten makkaran tai kurkun palanen) toivossa.

Pakkanen kuitenkin piti huolen siitä, ettemme tällä kertaa viettäneet läheskään yhtä paljon aikaa ulkona kuin aikaisempina vierailukertoina. Pahimmillaan mittari näytti jopa -37 astetta, jolloin tarvittiin jo kaikki mukana olevat vaatteet, jotta pojat kävivät edes kääntymässä pihalla. Onneksi muina päivinä pakkanen oli hieman armeliaampi ja puusauna lämmitti myös poikia mukavasti, mutta ei ole meitä tehty ihan tuollaisia talvia varten... :)

Tammikuun loppupuolella toteutettiin myös pienimuotoinen "ikuisuusprojekti", kun Misu lopulta steriloitiin. Leikkaamisesta oli puhuttu jo kauan aikaa ja kun Misun kiimat tuntuivat joka kerta käyvän vain rasittavimmiksi (kaikille osapuolille), oli lopulta aika soittaa eläinlääkärille. Sen lisäksi, että kissan huutamisesta stressasivat kaksijalkaiset, niin Misu itsekin vaikutti hyvin stressaantuneelta ja purki sitä muun muassa käymällä kiinni Rokkiin, joka ei ymmärtänyt lainkaan, miksi kissa kävi huutaen sekä kynsin ja hampain niskaan täysin yllättäen.

Saimme Oulun Eläinklinikalta ajan parin päivän päähän. Operaatio oli sujunut kuten pitääkin, ja sain pöllähtäneen pikkukisun lisäksi mukaani särkylääkettä, kaulurin ja hoito-ohjeet. Misu osoittautuikin heti erilaiseksi nukutuksesta herääjäksi kuin muut lemmikkimme: kaikki muut ovat olleet hyvin laiskoja liikkumaan ja nukkuneet rauhassa pahimman pökkyrän pois, mutta Misullapa oli heti kova kiire ja hinku jonnekin, vaikka jalat eivät oikein kantaneet lainkaan. Sitä joutui vahtimaan kuin taaperoikäistä ja vaikka miten yritin tehdä kissan olon mukavaksi ja saada sen asettumaan hetkeksi aloilleen, ei Misu ollut lainkaan samaa mieltä.

Misun seikkailuinto ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään hätääntyneeltä, vaan enemmänkin se näytti olevan kovin utelias. Se ei myöskään tuntunut lainkaan kipeältä missään vaiheessa parantumista, mutta annoimme silti parina päivänä särkylääkettä ohjeiden mukaan, jos kissa vaikka onnistuikin peittämään kipunsa. Nukutuksen jälkimainingeista selviydyttyään se alkoi käyttäytyä kuin aina ennenkin: kävi hiekkalaatikolla, söi, joi, liikkui, leikki ja nukkui samalla tavalla kuin ennen leikkaustakin.

Olin ensin toivonut, ettei kauluria tarvitsisi lainkaan, mutta lopulta haava alkoi kiinnostaa Misua vain enemmän ja enemmän. Onneksi olin paljon kotona, joten pystyin pitämään kissaa silmällä, mutta välillä sille jouduttiin laittamaan kauluri päähän. Ei liene yllätys kenellekään lemmikin omistajalle, että se kauluri on aivan hirvee. Jonkin aikaa Misu aina kyyhötti mielenosoituksellisesti paikoillaan, ennen kuin lähti kauluria kolisten ja erityisen varovaisesti kulkemaan jonnekin piiloon. Kaulurin sijaan yritin tarjota myös Rokin haalaria, mutta se oli vielä huonompi idea: Misu kyllä pysyi se päällään hetken aikaa aloillaan, mutta saman tien noustessaan ylös se saattoi vain kävellä kaula-aukosta ulos ja livahtaa taas piiloon.

Mitään ongelmia leikkauksesta ei kuitenkaan seurannut, sillä kaulurinkin saattoi jokusen päivän jälkeen jättää pois. Misu antoi olla haavan rauhassa, mutta pidimme sitä silti silmällä vielä usean päivän ajan ja tarkistimme haavan kunnon päivittäin. Nyt pikkukisu tuntuu itseasiassa olevan seurallisempi ja hellyydenkipeämpi kuin aikaisemmin!

Keväistä aurinkoa odotellessa... :)

Joulun tonttuvieraat

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, saimme jouluna vieraaksi Helsingistä siskoni. Viime kertaan poiketen hänellä oli tällä kertaa kaksi koiraa mukana, minkä meidän pojat saivat inhokseen huomata...

Kävimme aattoaamuna hakemassa vieraat juna-asemalta ja viime joulun tapaan vietimme sekä aaton että joulupäivän vanhemmillamme, mutta tulimme koiralauman kanssa yöksi kotiin. Joulua oli viettämässä neljän koiran ja useamman aikuisen lisäksi myös kaksi pientä lasta, joten ääntä ja vilinää ei juhlasta tänäkään vuonna puuttunut, mutta mahduimme hyvässä sovussa kaikki saman katon alle.

Surkun pikkuveli on siis Drontti, kuuden kuukauden ikäinen italianvinttikoira. Hieman ujo, mutta herttainen poika valloitti kyllä kaikki puolelleen nopeasti: meillä isäntä ehdotti aikanaan seuraavaksi koiraksi italianvinttikoiraa (minä en muuta päätöstäni ottaa kolmanneksi koiraksi salukia sen ollessa ajankohtaista :D) ja jopa äitimme, joka ei ole erityisemmin koiraihmisiä, ilmoitti ottavansa Drontin itselleen.

Meidänkin pojat olivat ensin haltioissaan pienestä kaverista, mutta mitä kauemmin Drontti pyöri mukana, sitä nopeammin poikien innostus laantui. Ne kyllä sietivät vieraita saman katon alla, mutta selkeästi olisi ollut kivempaa, jos vieraat eivät olisi viipyneet (jopa!) paria yötä. Tappeluita ei tullut ja samalla patjallakin mahtui nukkumaan jouluna, mutta ikävä kyllä näistäkään ei ainakaan vielä kavereita tullut.

Myös Surkua oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Edelleen sen mielestä on kivaa leikkiä ihan millä tahansa ja ihan kenen kanssa vain, ja meidän lelulaatikko tyhjennettiinkin pariin kertaan oikein urakalla. Sen lisäksi Surku mahtuu mielestään aivan mainiosti sohvan kuin sohvan nurkkaan ja tarvittaessa syliinkin. Pitkä nokkakin on oikealla korkeudella keittiön pöytää ja tasoja ajatellen, mutta onneksi Surku ei ole yhtä ahne kuin esimerkiksi meidän Aku, vaan tyytyy ainoastaan märällä nokalla jättämään jälkiä.

Ja meidän pojat pitivät tosiaan enemmän ja vähemmän etäisyyttä vieraisiin... :)

Hyvää joulua!

Rauhallista joulua meidänkin porukalta! Tänä vuonna joulukuvien ottaminen jäi vähän viime hetkeen ja nekin otettiin kieli poskella, mutta eroa niihin "suunnitelmallisempiin" kuviin ei kyllä huomaa. Sen lisäksi tällainen rennompi suhtautuminen lemmikkikuvauksiin jättää kaikille paremman mielen, kun mielessä ei olekaan mitään tiettyä asetelmaa, vaan eläimet saavat ihan itse valita tyylinsä.

Meillä se tuppaa tarkoittamaan sitä, että kameraa kohti ei katsota edes vahingossa ja mieluiten pysytään ylipäänsä kaukana kuvasta.

Akua kiinnostaa joulu vasta siinä vaiheessa, kun kinkkukin liittyy mukaan kuvioihin.

Saamme jouluksi jälleen vieraita etelästä, kun emännän sisko saapuu Surku-borzoin kanssa joulun viettoon kotikonnuille. Tällä kertaa Surkulla on tosin mukanaan pieni yllätys, sillä tänä aikana tyttö on saanut pikkuveljen... Veikka ei ole venäjänvinttikoira vaan pienempi vinttari, joten toivottavasti meidän pojat lämpenevät herralle nopeammin kuin Surkulle. Mutta vieraista lisää myöhemmin. Muistakaa herkutella ja levätä!

Vääntöä synkkyydestä ja ruoasta

Viime viikkojen jatkuva synkkyys on vienyt veronsa ja blogikin on ollut vähemmällä huomiolla. Yritin jopa pari päivää sitten etsiä joitain kuvia ja keksiä niiden pohjalta kirjoitettavaa, mutta viime postauksen kuvat Akusta uusi toppapuku päällään ovat viimeisimpiä kuvia kameralla. Ilmeisesti synkkyys on pitänyt huolen myös siitä, ettei kunnon kuviakaan ole jaksanut räpsiä, kun taas kännykkään on jäänyt joitakin (laadultaan arveluttavia) kuvia.

Kun lapsena kinusin vanhemmiltani lupaa omaan koiraan, jouduin kerran todistamaan sitoutumiseni käymällä ulkona kolmesti päivässä, oli sää mikä tahansa. Mukisematta seisoin vesisateessakin pihalla ja haaveilin omasta koirasta. Ikävä kyllä sopimus ei ollut ihan realistinen: ulkona käymisen ohella minun olisi pitänyt uittaa vaatteita kuralätäköissä, pyyhkiä niillä hieman lattiaa ja ehkä jopa huonekaluja ja varsinkin kuravaatteiden hieman kuivuttua ravistella niistä hiekkaa ympäri asuntoa ja kulkea imuri kädessä aamusta iltaan.

Uskomatonta, miten paljon hiekkaa jopa kaksi karvatonta koiraa voi kantaa sisälle. Puhumattakaan siitä, että pukuja joutuu pesemään lähes jatkuvasti.

Akun Hurtan fleecepuku on kestänyt kovalla käytöllä liki seitsemän vuotta, kun taas Rokin halvempi versio kesti ehkä seitsemän kuukautta, joista puolet se oli kesän takia kaapissa. Fleecetarra irtosi ensin hieman puvusta, kunnes se aamulenkin aikana alkoi purkautua kunnolla ja ehdin jo luulla, että koko vaate putoaa koiran päältä. Onneksi ehdimme kotiin ennen kuin niin kävi - ja onneksi perheeseen kuuluu käsityötaitoisia ihmisiä, emäntä kun ei ole sellaista taitoa ikinä pahemmin hallinnut.

Tilasin myös Rokille samanlaisen puvun, jota Aku esittelee edellisessä postauksessa. Rokin puku vain on kokoa pienempi, sininen ja etuosasta pojalle liian ahdas. Se ei pysty liikkumaan puku päällään kunnolla, mutta onneksi joululomalla sekin toivottavasti saadaan korjattua käyttökuntoon. Eipä näillä säillä ole edes ollut käyttöä toppapuvulle, sillä lämpötila on käynyt pakkasen puolella pari kertaa ja vielä niilläkin asteilla tarkenee fleecepuvuilla.

Rokkihan kärsi hiivasta korvissa ja kuonossa kesällä, ja eläinlääkäri epäili yhdeksi syyksi ruokamerkin vaihtamista. Eläinlääkärin suostumuksella halusin kuitenkin vielä kokeilla Purenaturalia, sillä se oli maistunut Rokillekin hyvin eikä takeita sen sopimattomuudesta ollut. Pari kuukautta pojat ehtivät herkutella sillä, ennen kuin Rokin toinen korva alkoi taas punoittaa ja kutista, joten ruokamerkin vaihdosta tuli jälleen oleellista.

Nyt kokeillaan sitten Orijenin sopivuutta. Ainakin alku näyttää lupaavalta sen suhteen, että ruoka maistuu. Toivottavasti Rokin kutina hillittää ja tästä saataisiin meille pysyvämpi ruokamerkki. Akulla ei ole ollut ongelmia minkään ruoan kanssa, vaan sille on tuntunut sopivan jokainen kokeilemamme merkki. Nappuloiden ohella pojat edelleen saavat silloin tällöin myös raakaa lihaa ja toisinaan kotiruokaa. Itseasiassa Orijenin ruokasäkin hinnalla sai myös Mushin ruokaa kylkiäisiksi.

Pikkuhiljaa olisi tosiaan kiva saada kunnolla lunta eikä katsella kerta toisensa perään, miten vesisade sulattaa pari päivää maassa olleen lumen jälleen... :)