lauantai 28. toukokuuta 2016

Yhteiset lelut ja leikit

Hyvin pitkälti jokainen pienen lapsen äiti ja isi tietää, etteivät ne omat lelut aina ole parhaita vauvan ja lapsen mielestä. Yleensä suosikkeja ovatkin kaikki muut paitsi ne oikeat lelut: johdot, kännykät, kaukosäätimet, kengät, laukut, pussit, vaatteet, ruokailuvälineet... tai vaikka imuri, joka on noussut meillä melkoiseksi hitiksi. Tai sitten koirien ja kissojen lelut.



Kuvissa näkyvä siilipallo on ollut suosittu myös esimerkiksi kummipojan käsissä, joten meidän pojan palava into sitä kohtaan ei ole täysin ainutlaatuista. Vanhemmatkin veljentytöt pitävät pallosta, mutta he ovat jo siinä iässä, että mielenkiintoa palloa kohtaan pitää yllä myös sitä innokkaasti noutava Rokki. He tuskin jaksaisivat enää puristella vinkupalloa yksin kovinkaan kauaa. (Meidän poika sen sijaan ei aina haluaisi edes jakaa vinkuvaa aarrettaan muille. Ilmeisesti koirien näyttämä oppikin on mennyt perille, sillä hän mieluusti konttaa oma lelu suussaan pitkin asuntoa.)

Rokin ja Akun iloksi tai inhoksi - hieman tilanteesta riippuen - poitsukin on jo jonkin aikaa siis ollut kiinnostunut niiden leluista. Vielä viime vuoden lopulla, kun poju ei osannut kuin maata lattialla ja ihmetellä asunnon vilskettä, Rokki monesti kantoi vauvan viereen jonkin lelun. Siinä se kärsivällisesti odotti, että vauva heittäisi lelun ja sen voisi hakea takaisin. Rauhassahan Rokki saikin moista ihmettä odottaa, ja sen vastapainoksi se ei juuri enää saakaan olla rauhassa lelujen kanssa! Rokki ei enää nykyään aina viekään lelua pojalle, vaan toisinaan mieluummin kiertää pienen riiviön ja noutaa lelua meille. Vikkeläliikkeinen vauva kuitenkin osaa itse hakeutua Rokin luo sen leikkiessä. Välillä poju heittää lelun vähän matkan päähän ja Rokki jopa saattaa sen noutaa takaisin. Toisinaan ne yrittävät hieman repiä samaa lelua ja joskus poika yrittää kovasti ojentaa lelua Rokille suuhun. Aina ei vielä yhteistyö pelaa ja vauvan into on joskus liikaa Rokille, mutta onnistumisiakin sattuu lähes yhtä paljon.


Akunkin kanssa poika tahtoisi leikkiä, sillä Akun äänekäs ja riehakas leikkityyli näyttää kiehtovan vauvaa. Aku osaa leikkiä nätisti aikuisen kanssa eikä villistä ärinästä ja hyppimisestä huolimatta yleensä vahinkoja satu, mutta vauvan kanssa tilanne onkin eri. Kummankaan taitoihin ei voi vielä luottaa tuollaisen leikkityylin kanssa, sillä täysin vahingossa hammas saattaakin kopsahtaa pieneen käteen tai vauva jää yksinkertaisesti tassuihin. Toistaiseksi pojun on täytynyt tyytyä seuraamaan Akun leikkiä sivusta.

Kissat eivät yllättäen välitä vielä arvaamattomasta vauvasta ollenkaan. Poika kyllä seuraa kissojen leikkiä mielellään, mutta hän on liian äänekäs ja yllättävä liikkeissään eivätkä kissat sellaisesta perusta. Itseasiassa äänekkyyden takia Misu on alkanut väistellä vauvaa entistä tarkemmin, kun taas Millasta on kuoriutunut yllättävän kärsivällinen lemmikki. Se voi tulla puskemaan vauvaa ihan oma-aloitteisesti eikä hermostu, vaikka pienet kädet tarraisivatkin hieman liian tiukasti karvoihin kiinni. Kenenkään turvallisuudella ei kuitenkaan leikitä, joten nämä kohtaamiset sattuvat vain valvotusti eikä silloin pienten käsien anneta tarrata vahingossakaan viiksiin tai häntään!



Toistaiseksi siis vain pojalla ja Rokilla on yhteiset leikit, mutta siinäkin tarvitaan vielä opettelua ja totuttelua kummankin osalta. Kumpaakin on kehuttu aina kun pallo lentää hienosti ja se tuodaan reippaasti takaisin. Välillä on leikkien suhteen menty takapakkia ja välillä taas näyttää, että kaksikko tulee mainiosti toimeen. Vauvan äänekkyys ja arvaamattomuus häiritsevät toisinaan myös Rokkia, joka luonnollisesti saa rauhassa perääntyä tilanteesta niin halutessaan eikä sen leporauhaa saa mennä häiritsemään leluja heittelemällä ja muuten vain korvan vieressä kiljumalla. Toivotaan, että nätisti alkanut suhde kehittyisi vauvan kasvaessa ja Rokki haluaisi noutaa lelunsa yhä vain useammin pienelle pojalle.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Kun yksi katse kertoo kaiken

Eli ei mitään. Tai anteeksi, tarkennetaan hieman: kertoohan se sen verran, ettei siellä päässä tapahdu mitään.





Olen ennenkin hihitellyt Rokin älykkäälle ulkonäölle. Tämä tulee parhaiten esiin silloin, kun Rokki oikein kovasti odottaa, että sille heitettäisiin lelu. Esimerkiksi Aku näyttää silloin hieman enemmän keskittyneeltä kuin pikkuveljensä, joka hoopona taivastelee ja näyttää jopa hämmästyvän, kun se lelu sitten lentääkin kohti. Mitähän täällä tapahtuukaan?

Tai ehkä tuo jämähtänyt katse onkin se syy siihen, miksi Rokki yllättävän usein saa pallonkin ilmasta kiinni. Se on oppinut siinä välillä jopa melko taitavaksi, vaikka toisinaan pallo kopsahtaakin kirsuun tai lentää täysin ohi - siitä voinee joskus syyttää heittäjääkin.




Pakko tietenkin huomauttaa, että tällä kertaa osasyynä Rokin hölmöön ulkomuotoon on ylipäänsäkin ruokoton ulkonäkö. Siitä huolimatta, että edellisenä iltana oli puunaushetki harjan ja kynsisaksien kanssa, joten mikään kävelevä takkupesä se ei ole. Trimmerin terä ei kuitenkaan edelleenkään toiminut (jännä, ettei se ollut kokenut ihmeparantumista yksinään lipastossa) ja muuton takia uuden terän tilaaminenkin on jäänyt. Rokin villapöksyt ovat siis entistä muhkeammat ja runkokarvat rehottavat. Pitäisiköhän se terä jo laittaa tilaukseen...




Hyvähän tietenkin toisen hölmöille kuville on naureskella, kun itsekään ei suoriutuisi tämän kauniimmin pallon perässä hyppelystä. Onneksi tämän blogin aihepiirinä on kuitenkin jokin ihan muu kuin emännän epäonnistuneiden kuvien esittely!

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Eikö täällä ole omaa rauhaa?

Pöh, miehet! Kun lopulta löydät hyvän paikan ja asennon, rauhoitut ja rentoudut, mies ilmestyy jostain pilaamaan sen seesteisen hetken.










Ja se fiilis hävisi sitten äkkiä.

Pilkettä keskiviikkoon!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Pienten unelmien toteutumista

Kun Milla yli 10 vuotta sitten tuli lapsuudenkotiini, se söi ruokansa luonnollisesti lattialla. Missä muuallakaan lemmikin ruokakuppeja tulisi säilyttää?

Sitten meille tuli Aku. Ahmatti-Aku. Ei koiranpennulta oikein voi vaatiakaan, ettei lattialle jätetyistä kupeista saa syödä kissanruokaa pois, vaikka muuten lattialla oleva ruoka on sille tarkoitettua. Millan ruokahetket siirtyivät siis "väliaikaisesti" tiskipöydälle.



Tämä väliaikaisuus ei kestänyt kuin yhdeksän vuotta. Jakaessani tiskipöydät ja keittiön tasot ensin sotkuisesti syövän kissan, ja myöhemmin sotkuisesti syövien kissojen kanssa, unelmoin entistä palavammin siitä omakotitalosta. Tai ehkä tarkemminkin kodinhoitohuoneesta, jonne ajattelin aina siirtäväni kissat syömään portin taakse. Ne voisivat kulkea vapaasti syömään lattialta kuten lähes kaikki muut kissat, kun koirat eivät tyhjentäisikään niiden kuppeja imurimaisella teholla.

Nykyisessä asunnossa on kuitenkin niin vähän tasoja keittiössä, ettei kissojen kuppeja laitettu sinne tarjolle missään vaiheessa. Luonnollisesti kissat kuitenkin hyppäsivät aina keittiön tasoille odottamaan ruokaa vanhasta tottumuksesta, vaikka ruoka tarjoiltiin toisen makuuhuoneen kirjoituspöydältä - väliaikaisesti. Onneksi tämä järjestely kuitenkin jäi ihan rehellisesti väliaikaiseksi, sillä tympäännyin nopeasti jynssäämään kissanruoan kuivuneita jämiä kirjoituspöydältä, jota toivoin ihan johonkin muuhun käyttöön.


Hakusessa oli keittiöön apu- tai sivupöytä, jonka päällä kissat voisivat syödä ja jonka alle saisi säilöön eläinten sapuskat. Mikään vastaantuleva ei kuitenkaan vaikuttanut sopivalta: liian vähän tilaa kissoilla syödä pöydän leveyden tai pituuden takia (tai parhaimmillaan molempien takia), liian matala (Aku ja poitsu repisivät yhteistuumin kissojen kupit alas), säilytystilana pelkkä hylly (poitsu repisi hyllyn jatkuvasti tyhjäksi) tai yksinkertaisesti liian kallis. Turhautuminen alkoi jo iskeä, kunnes JYSKin mainos kolahti postiluukusta ja siellä oli tarjouksessa lipasto. Lipasto. Mutta miksi ei? Se oli tarpeeksi pitkä, leveä ja korkea, säilytysongelma oli ratkaistu kolmella laatikolla (joista kaksi on tosi tilavia!) ja hintakin oli kohdillaan. Sen lisäksi se on ihan katseenkestäväkin lisä keittiöön ja ratkaisi säilytysongelmat myös kattiloiden osalta. Eihän tämä ihan kodinhoitohuone ole, mutta pikkuhiljaa!


Todellisuudessa tällä hetkellä eletään kuitenkin Millan painajaista, eli syömään ei pääse ihan koska vain haluaa. Ruokakupit laitetaan tarjolle muutaman kerran päivässä, koska Misun ruokailua täytyy nyt tarkkailla. Se joutui virtsakiteiden takia tarkalle ruokavaliolle kahdeksi kuukaudeksi, eikä sille saa antaa mitään muuta tänä aikana. Palataan tähän kuitenkin tarkemmin jossain toisessa postauksessa, kunhan meillä on enemmän kokemusta tilanteesta ja Misun uudesta ruuasta.


Ketterästi liikkuu tällainen 13-vuotias amatsonikin, vaikka hetken ensin epäilin kissojen kiinnostusta ja ehkä jopa uskallustakin hypätä lipaston päälle. Vaikka lipasto on "vain" keittiötasojen korkeudella, joille kissat silloin tällöin edelleen hyppäävät, on se silti kapeampi ja oudompi paikka hypätä. Välillä kissat edelleen arpovat, mistä kohti hyppäävät ja tohtiiko siitä varmasti, mutta nälkäiseksi ne eivät ole jääneet. Tarvittaessa laitetaan lipaston viereen keittiöjakkara, niin pääsevät mummo ja arkajalka varmasti herkuttelemaan!

torstai 12. toukokuuta 2016

Misun muuttostressi

Huh!

Lopultakin muuttolaatikot ja jätesäkit ovat vaihtuneet edes jonkinlaiseen järjestykseen. Internet-yhteyttä emme ole vielä ehtineet harkitakaan kaiken tämän hässäkän keskellä, joten blogi on ollut kaikessa rauhassa hiljaa tänä aikana.



Kuinkahan monta kertaa ihmisen täytyy muuttaa, ennen kuin hän ottaa opikseen ja muutto sujuu hallitusti ja siististi? Ei siis niin, että hätäpäissään revitään jätesäkkejä auki myöhään illalla ja yritetään löytää jostain liinavaatteita ja puhtaita vaatteita. Ensimmäiset päivät kuljetaankin sitten "tämä osui ensimmäisenä käteen" -tyylillä. Aamulla on tiedossa pieni hermoromahdus, kun kahvinkeitin ei olekaan KEITTIÖ-laatikoissa ja hetken suunnittelee jo edelliselle kämpälle kävelemistä aamukahville, kunnes se vekotin löytyykin olohuoneen laatikosta.

"Onneksi eläimet" - eli pääasiassa Misu ja Rokki - pitivät huolen siitä, ettei muuttolaatikoita ja jätesäkkejä levitellä pitkin kämppää miten sattuu. Misu hoiti osuutensa oksentamalla yhteen kirjalaatikkoon, Rokki nosti jalkaa erääseen banaanilaatikkoon ja ainakin pariin jätesäkkiin. Tällainen hoputus toimii yllättävän hyvin, vaikka tavarat eivät todellakaan löydä laatikoista heti oikeille paikoille. Yleisilme on kuitenkin melko siisti, kun lattioilta on siivottu ylimääräiset tavarat hyllyille, tasoille, kaappeihin ja vaatehuoneeseen.


Nyt kuitenkin uusi arki on alkanut rullata sujuvasti. Ensimmäinen ilta ja seuraava päivä olivat vielä melkoista hakemista eläinten osalta, sillä kaikki olivat aika hermona ja ihmeissään. Nopeasti jokainen kuitenkin tottui uuteen paikkaan. Pojat eivät enää seuraa jatkuvasti, Milla ei yritä paeta rappukäytävään. Hermoilin aluksi eniten poikien tottumista, sillä paras ensivaikutelma uusiin naapureihin ei tehdä jättämällä koirat haukkumaan ja ulisemaan yksin - puhumattakaan tietenkään siitä, miten ikävää ja stressaavaa se koirille on. Ensimmäisenä päivänä aloitettiin aivan pienillä askelilla: vilkutin useamman kerran heipat ja lähdin rappukäytävään. Ensin jäin oven taakse, sitten kävelin kauemmas, odotin kauemmin, kävin hissilläkin mutkan... ja pojat odottivat hiljaa. Kohta kävin juoksujalkaa parkkipaikalla autosta hakemassa tavaroita ja sitten käytiin miehen kanssa vintillä eikä asunnosta kuulunut äännähdystäkään. Nopeasti aikoja on sitten pidennetty ja käyty tavallisesti esimerkiksi kaupassa. Naapurit edelleen tervehtivät ja asunto on hiljainen sekä lähtiessä että tullessa, joten jospa tässä asunnossa ei tarvitsekaan stressata yksinjäämistä lainkaan.

Misu sen sijaan alkoi oireilla. Kun räjähtänyt sekasorto asettui kodikkaammaksi sekasorroksi, Misu jäi kiinni nurkkaan pissimisestä. Ajattelimme saman tien, että niin hirvittävän herkkä kissa alkoi stressata uutta ympäristöä ja jo menneisyyteen jäänyt hiekkalaatikon vältteleminen oli tullut takaisin kuvioihin. Pieni epätoivo ja turhautuminen ehti jo hiipiä mieleen, kunnes aloimme miettiä sen käytöstä tarkemmin: olimme kumpikin huomanneet, että Misu kyllä ravasi myös hiekkalaatikolla ja pesi itseään epätavallisen paljon ja jopa raivokkaasti. Sen lattialle jättämät jäljet eivät suinkaan olleet lammikoita, vaan enemmänkin tippoja ja yhdestä löytyi vertakin. Pelkän muuttostressin sijaan tilanne alkoikin vaikuttaa joltain tulehdukselta, joten pikkukisu joutui käymään eläinlääkärissä.

Eläinlääkärin mukaan kyseessä ei ole virtsatietulehdus, vaan virtsakiteet. Bakteeriviljelmät olivat puhtaat ja kotihoidoksi saimme kolmeksi päiväksi kipulääkettä sekä käskyn antaa virtsakiteitä liuentavaa ruokaa parin kuukauden ajan. Jos oireet palaavat, niin Misun ruokavalio menee sitten uusiksi loppuelämän ajaksi. Onneksi se on kuitenkin nyt jo reipas, tyytyväinen ja jaloissa kiehnäävä kisu, ja sehän on tärkeintä!